Suomi
English
Suomessa hohtavat tänään siniset varjot maaliskuun valkeilla hangilla. Näiden Outi Kuman lumikuvien ja Harald Arnkilin värillisten varjojen syntyä kuvaavien tekstien myötä Suomen Väriyhdistys SVY toivottaa kaikille kevättalvisen kirkasta Kansainvälistä Väripäivää 21.3.2013 sekä monia mielenkiintoisia värihetkiä Päivi Hintsasen uudistamilla kotisivuillamme!
”Illat ja aamut ovat dramaattisesti erilaisia päiväntasaajan ja napa-alueiden läheisyydessä. Suomessa ja muualla pohjoisessa (kuten Siperiassa ja Alaskassa) saamme sopivalla säällä nauttia loivassa kaaressa laskevan ja nousevan auringon viipyilevästä väriloistosta taivaalla. Päiväntasaajan läheisyydessä aurinko nousee ja laskee muutamassa minuutissa. Illalla se tuntuu putoavan kuin kivi ja yö laskeutuu kuin samettinen esirippu, pimentäen tienoon nopeasti ja täydellisesti – ja aina samaan aikaan. Auringon nousu on samanlainen, mutta käänteisesti; pohjoisen valorytmille tyypillinen aamu- ja iltahämärä puuttuvat miltei täydellisesti. Päiväntasaajan ilta- ja aamuruskot ovat nopeita ja dramaattisia näytöksiä verrattuna pohjoisen hiljaa haipuviin, lukemattomia vivahteita sisältäviin siirtymiin.
Suora auringonvalo on kaikkialla maapallolla aina hieman kellertävää. Se johtuu ilmakehän koostumuksesta, joka sirottaa lyhyitä, sinertäviä valon aallonpituuksia enemmän kuin kellertäviä ja punertavia. Lähellä päiväntasaajaa valo saapuu maahan keskipäivällä lähes kohtisuoraan, jolloin suora auringonvalo on sävyltään lähes neutraalia. Siirryttäessä lähemmäs napoja, tulokulma muuttuu viistommaksi ja valo joutuu kulkemaan paksumman ilmamassan läpi. Ilmassa olevat hiukkaset ehtivät sirottaa valosta lyhytaaltoista säteilyä voimakkaammin kuin lähempänä päiväntasaajaa ja tuloksena on suoran auringonvalon kellertyminen.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että valaistus kokonaisuudessaan olisi pohjoisessa kellertävämmän sävyinen kuin etelässä. Erona eteläiseen valaistukseen pohjoisessa maisemassa syntyy paljon tilanteita, joissa suoran auringonvalon ja taivaalta sirottuvan valon värit poikkeavat voimakkaasti toisistaan. Näin käy niinä keskitalven päivinä, jolloin auringonvalo saapuu lähellä napapiiriä todella alhaisessa tulokulmassa suuren ilmamassan läpi. Silloin auringon väri muistuttaa kesäistä iltaa tai aamua, jolloin aurinko on yhtä alhaalla. Lumen varjoihin heijastuva sinitaivas voi vielä voimistaa auringonvalon keltaisuuden vaikutelmaa. Toisaalta päivänvalo koostuu suurelta osin taivaalta sironneesta, usein sinertävästä valosta, joka saa erityisesti maiseman varjokohdat sinertymään.
– – –
Mutta mistä väri ilmaantuu varjoihin? Ensinnäkin jo yllä mainitusta sinitaivaan epäsuorasta säteilystä. Varjot sinistyvät objektiivisesti. Taivas säteilee tietenkin myös valoisiin kohtiin, mutta sen säteily on niin vaimeaa, että se vaikuttaa niissä suhteellisesti vähemmän. Mikäli suora auringonvalo on tulokulmansa vuoksi yhtään kellertynyt, varjot sinistyvät myös subjektiivisesti. Adaptoitumisen vuoksi emme usein huomaa auringon kellertymistä, mutta todellisuudessa sen valo on hyvin harvoin täysin neutraalia. Subjektiivinen värin muuttuminen johtuu simultaanisesta kontrastista. Kontrastiväri on aina vastakkainen ärsykevärille. Yksi varhaisimmista maisemassa ilmenevien värillisten varjojen kuvauksista löytyy Goethen teoksesta Zur Farbenlehre (1810), jossa hän kuvailee värillisiä varjoja näin:
Kulkiessani Harzvuoristossa talvella satuin laskeutumaan Brockenilta illan koittaessa; laajat rinteet ylä- ja alapuolellani, kanervikko, metsä, kalliot sekä jokainen yksittäinen puu ja kivenlohkare olivat lumen tai huurteen peitossa. Aurinko oli laskemassa Oderin altaille päin. Johtuen lumen kellertävästä sävystä, violettiin vivahtavia varjoja oli jo ollut havaittavissa päivän mittaan; nyt niitä saattoi luonnehtia jo selvästi sinisiksi valokohtien taittuessa oranssinsävyiseksi keltaiseksi. Mutta kun aurinko vihdoin alkoi painua mailleen ja sen säteet, jotka nyt suodattuivat tiheämpien ilmankerrosten läpi, alkoivat levittää mitä kauneinta punasävyä koko ympärilläni levittäytyvän näkymän ylle, varjon väri vaihtuikin vihreäksi, tummuudessaan meren vihreän kaltaiseksi ja kauneudessaan smaragdin veroiseksi.” (J. W. von Goethe. Theory of Colors, 1840/1985. Translated by Charles Eastlake. The M.I.T Press: Cambridge, Massachusetts and London)
Otteita Harald Arnkilin kirjasta Värit havaintojen maailmassa, Taideteollinen korkeakoulu 2007. Kirjasta ilmestyy uusi englanninkielinen editio kesäkuussa 2013.
