svy_vierailija | Jan 12, 2003 | Kirja-arvostelut
Charles A. Riley III: Color Codes – Modern Theories of Color in Philosophy, Painting and Architecture, Literature, Music, and Psychology
University Press of New England, 1995. 351 sivua
Riley sanoo heti johdantonsa alussa: Ensimmäinen asia, joka aikamme väritutkimuksesta on ymmärrettävä on värin omituinen kyky välttää kaikki yritykset luokitella se systemaattisesti. Siitä huolimatta Riley on onnistunut kokoamaan yksiin kansiin eräänlaisen kokovartalokuvan tästä vaikeasti vangittavasta aiheesta. Ajallisesti kirja kattaa modernin aikakauden Goethesta ja Wagnerista viime vuosisadan taiteen, tieteen ja filosofian kuuluisuuksiin, kuten Jacques Derridaan, Hans Hofmanniin ja Oliver Sacksiin.
Koska Charles Riley on yhdysvaltalainen, on mukaan mahtunut muutama meillä päin vähemmän tunnettu sikäläinen taiteilija tai kirjailija, mutta enimmäkseen lähteet ovat hyvin valittuja ja tasapainossa keskenään. Maalaustaide on luonnollisesti saanut laveimman käsittelyn, mutta Riley on onnistunut saamaan paljon mielenkiintoista sanottavaa irti myös värin asemasta esimerkiksi musiikissa, filosofiassa ja psykologiassa. Sanottakoon saman tien, ettei luvussa Color in psychology juurikaan käsitellä niin sanottua ”väripsykologiaa”. Sen sijaan Riley referoi värin osuutta havaintopsykologian ja neurologian kehityksessä, Gestalt-teoriassa, Freudin ja erityisesti Jungin ajattelussa, päätyen jälkiväritettyjen elokuvien kautta Oliver Sacksin neurologisiin tutkimuksiin. Sen verran Riley suostuu ”väripsykologiaakin” sivuamaan, että hän muutamassa viileän objektiivisessa lauseessa laittaa Victoria Jacksonin kehittämän Color Me Beautiful” -värianalyysin sille kuuluvalle paikalleen.
Tämä objektiivisuus ja kiihkottomuus sävyttää koko kirjaa. Sen kirjoittaja on laajasti lukenut ja oppinut, ”akateemisesti sivistynyt”, halliten vaikean aiheensa niin suvereenisti, ettei tekstissä ole häivääkään akateemisesta kuivuudesta. Siksi tämän kirjan jokainen lause on nautinto lukea. Selkeästi jaoteltuna ja sujuvana Color Codes sopii yhtä hyvin tietolähteeksi tai oppikirjaksi kuin aivoja stimuloivaksi iltalukemiseksikin.
Harald Arnkil
svy_vierailija | Oct 12, 2002 | Kirja-arvostelut
Sceptre Paperbacks, 2002, 494 sivua
COLOUR – Travels Through the Paintbox on hauska kirja. Samaa sukua kuin nämä Toscana tai Provence- kirjat. Eli lähdetään etsimään jotain mielekästä – tai mieletöntä – ja kerrotaan vastaan tulevat asiat sellaisena kuin ne tulevat vastaan.
Victoria Finlayn matkakohteena ovat värit, tarkemmin sanoen väriaineet, pigmentit. Varsinainen väriopin osuus jää olemattomiin. Kirjan lopussa on muutaman sivun tarina Pantonesta ja yhtenäisen värijärjestelmän eduista värikommunikaatiossa.
Koko muu kirja onkin vahvaa tarinaa. Kolmelta vuosituhannelta ja kuudesta maanosasta. Tämän vahvempaa yhtenäistä kokonaisuutta värien synnyistä ei helposti löydä. Kun kuvataan sinistä, kirjassa tosiaan mennään etsimään lapis lazul- kaivosta Afganistanin reunimmaisesta kolkasta. Saatte myös selville, mistä sana myrkynvihreä on syntynyt. Ja tokihan kaikki tiesivät, että karmiininpunainen väri E120 tulee tuli alun perin kaktuksilla asustavista kokenillihyönteisistä.
Kirjan paras tarina on kuitenkin intialaisen piuri-keltaisen löytöretki. Pakko lukea.
Victoria Finlay on osannut yhdistää kattavan perustutkimuksen ja tarkan havainnoinnin. Kirjaan on saatu mahtumaan iso määrä tietoa, jonka hankintatapa on hyvin jäljitettävissä. Kuivakka akateemisuus on vältetty. Samoin havainnoit on osattu esittää havaintoina, elävästi mutta turhaa tunnelmointia välttäen. Suosittelen.
Lauri Niemi
svy_vierailija | Sep 12, 2000 | Kirja-arvostelut
Faber & Faber, 2000. Nidottu, 224 sivua.
Mauve kertoo William Perkinin ja hänen kehittämänsä violetin (purppuran) väriaineen tarinan – ja keksinnön seuraukset. Perkin oli englantilainen kemisti, joka 18-vuotiaana laboratorioapulaisena yritti kehittää synteettistä kiniiniä malarian hoitoon. Kiniiniä Perkin ei onnistunut valmistamaan, jotain muuta kylläkin: ensimmäinen täysin keinotekoinen väriaine syntyi vahingossa. Perkin ymmärsi väriaineen kaupalliset mahdollisuudet ja tekstiiliteollisuus otti uuden, edullisen väriaineen avosylin vastaan. Mauvesta tuli pian muotiväri Euroopassa ja Perkin keräsi väriaineellaan omaisuuden.
Violetti väriaine oli aikansa muotisensaatio, mutta se ei mullistanut vain värjäysaine- ja tekstiiliteollisuutta, vaan oli suuri askel myös tieteessä – etenkin kemianteollisuudessa. Ensimmäisen kerran tajuttiin, että kemianteollisuudella voi rikastua ja se teki teollisuudenalasta kiinnostavan ja vauhditti kehitystä. Kirjassa käydään Perkinin ja mauven rinnalla läpi koko kemianteollisuuden nousukausi 1850-luvulta 1900-luvulle. Vaikka Perkin ei kiniiniä saanutkaan aikaan, lääketiede hyötyi aniliiniväreistä monin tavoin. Seuraavien vuosikymmenten aikana kehitettiin myös useita synteettisiä lääkeaineita – kirjan mukaan niin penisilliinin ja kemoterapian keksiminen kuin antibioottien ja DNA:n löytyminenkin pohjaavat mauven käynnistämään kemianteollisuuden kehitykseen. Kirjassa ei unohdeta myöskään kehityksen synkempää puolta: sotateollisuus peri mauvelta varmasti vähintään yhtä paljon kuin lääketeollisuus.
Kirjaa pidetään William Perkinin elämänkertana ja hän tuleekin rivien välistä esiin päähenkilönä, mutta suoraan hänestä kerrotaan kirjassa loppujen lopuksi melko vähän. Garfield kuvaa Perkiniä hyvin hienovaraisesti, mutta vakain ottein: uteliaana ja kekseliäänä miehenä, joka ei piittaa julkisuudesta. Vaikka kirja käsittelee päähenkilönsä ohella hyvin laaja-alaisesti koko Eurooppalaisen teollisuuden muutosta ja historiaa 1800-luvun puolestavälistä meidän päiviimme, se ei ole raskaslukuinen. Kirja on dokumentaarinen kaunokirjallisuuden keinoin.
Päivi Hintsanen
Suomi
English